Aloittamisen Ankeus; Eli kun jostain on lähdettävä liikkeelle!

Tästä tulee yritys kuvata kokemuksiani, joita on vaikea pukea sanoiksi: useampaakin sellaista tapahtumaa, joka on yhtä aikaa psyykkinen, symbolinen ja kuitenkin käsin kosketeltava. Toivon, että se mitä saan kirjoittamalla sanotuksi voi toimia peilinä, karttana tai edes pienenä valonlähteenä jollekin, joka kulkee samanlaisten rajapintojen läpi. 

Haluan pysyä aivan kasvottomana osin siksi, kun julkisissa esiintymisissä pitäisi jonkun asian osaavan ehostaa ulko-olemus salonkikelpoiseksi ja minusta on epämiellyttävää jos joku muu kuin minä koskee kasvoihini ja hiuksiini, päänahkani on yliherkän arka ja hyvin se on hiusrajan ohikin tuo sama ilmiö, ainakin kulmakarvojen siistiminen on kidutusta ja silmälääkärissä samoin kiemurtelen penkissä. En myöskään halua, että minua tunnistetaan kadulla. Minulla on kouluajoilta halvaannuttavan kamala kaikkiin esilläolemisiin vaikuttava esiintymikammo, pelkään että kuulijat samoin kuin luokkani peruskouluaikanani piiloutuvat poolokaulusten taakse joukolla. Esiintymistaitoni eivät senkään takia ole juuri kenenkään ajan arvoisia. Jännitän työ- ja opiskelijavalintahaastatteluja todella pahasti, naama on harmaana ja puhe takeltelee, on pieni ihme että koskaan olen mitään paikkaa saanut. Edelliset kerrat ennen nykyistä työttömyyskautta on sattunut tutut haastattelijat. Somettajien sukupolven kanssa on vaikea kilpailla samoista paikoista varmaan juuri tämän takia, vaikka ihan hyvä onkin että nuoremmat pääsevät kartuttamaan työkokemusta.

On myös se, etten ole huudellut kenellekään mielen asioista koskaan. Outoudet alkoivat jo niin nuorella iällä jo lapsuudessa etten tajunnut ettei muilla ole samanlaista, ja äiti on sanonut, että älä nyt höpötä, jos olen sanonut noista kokemuksista jotain, ja myös sukulaisteni hoitokokemukset silloin olivat aika tehottomia ja sivuvaikutukset olivat silloin ihan kirjaimellisesti masentavia ja fyysiselle kunnolle haitallisia. Olen yleensä mieleni nikotellessa lähinnä aina odotellut että se menee ohi ja jos jokin vaiva on pitkittynyt, olen jo tottunut olemaan siinä olotilassa. Lisäksi kun työlääkärin kuunneltavaksi vein touretteni, joka on sieltä häiritsevimmästä päästä oleva oire ulkopuolisten ihmisten näkökulmasta, se ei inahtanutkaan koko vastaanotolla, eihän se silloin voi olla kovin paha, sanoi lääkäri. No, se on kyllä erilainen kuin mitä olen muilla nähnyt ja alkujaan rauhoittui nuoruusvuosien jälkeen mutta aktivoitui uudelleen, kun samalla kurssilla oli nuori, jolla ilemisesti tahattomat äänet kuulostivat digitaalisilta peliefekteiltä, mutta jostain syystä minusta itsestäni ei kuulunut vielä mitään silloin, kun hän oli siellä ja ajattelin että nuoruuteen saattaa kuulua tuollaista mutta viiveellä uusiutui oma oireilu sen jälkeen, kun hän lakkasi tulemasta bussiyhteyden vaikeuksien vuoksi. Itse en muista omia nuoruuden ääniä mutta siskoni sanoo että hirnuin ja pärskyin. Nykyään ääni on ylimäräisiä henkäisyjä ja hyssyttelyjä ja naukaisuja ja päivittäin se on edelleen läsnä ja näin on ollut taas vuosien ajan. Todennäköisesti pitempään jo, kuin se nuoruuden ohimenevä vaiva. Lisäksi on jotain ylimääräistä liikuskelua mutta se on lievempää kuin nuoruudessa, ne muistan kun saatoin esimerkiksi ajatuksissani ja huomaamatta rynnätä huoneestani ulko-ovelle, kun jokin asia jännitti minua.

Huolestuttaa myös, että minut pakotettaisiin kuntouttavaan työtoimintaan vaikka olen pystynyt tekemään työt niitä ollessa tarjolla ihan täydellä teholla riippumatta siitä missä myllerryksessä mieleni on, varmaan sukuvika kun isäkin meni töihin heti äidin kuoleman jälkeisenä aamuna, sanoi vaan ettei kuoleman murehtiminen häntä takaisin tuo. Itse olin työttömyysjaksolla silloin, muut sukulaiset kertoivat kuinka kaipasivat häntä, että taas olivat luuri kourassa aikeissa soittaa, kun muistivat ettei hän voi vastata ja soittivat minulle sitten kertoakseen sen, ja minä toivoin omalta osaltani ettei äitini taas tulisi sairastamaan syöpää uniini, hän tuli jatkuvasti innoissaan selostamaan uusista hoidoista. Unet loppuivat, kun sanoin ettei hän olisi voinut tehdä syövän suhteen mitään toisin, eikä siihen nyt tarvitsisi kuolla kuin sen yhden kerran vain. Siihenkään en tarvinnut mitään terapiaa tai lääkitystä, mitä tuohon tilanteeseen voisi kukaan edes sanoa? Vaikka ilmeisesti siinä olisi enemmän niin että minun pitäisi kertoa miltä minusta tuntuu. Olin vihainen ja olen edelleen. Lääkäri sanoi leikkauksen jälkeen ettei ole mitään syytä huoleen ja äiti uskoi ja ensimmäisessä kontrollissa syöpä oli levinnyt, sitten se oli taas varmasti saatu kokonaan pois ja sitten seuraavassa kontrollissa se olikin helpompi sanoa missä se ei ollut kuin minne kaikkialle levinnyt ja sitten olikin liian myöhäistä. Todettiin että oli tehty hoitovirhe mutta se kumottiin kai, kun mitään seuraamuksia ei tullut. Kontrollit kuitenkin olivat olleet liian kaukana toisistaan, olisi ollut pitänyt enemmän kuin ne kaksi siinä ajassa. Olen vihainen lääkärille ja äidille, joka terveydenhoitajana ei itse ottanut kontrolliasiasta selvää eikä ilmeisesti mistään muustakaan, kun vasta loppuvaiheessa toinen samaa syöpää sairastava latoi hänelle tosiasiat, siihenkin hänen suhtautuminen oli että miten hän niin rumasti sen sanoi. Alle kolme vuotta meni siihen että henki meni syöpään, josta oli sanottu ettei tarvitse yhtään huolestua enää, kun leikkauskin oli radikaali amputaatio ja aivan sama juttu sanottiin poistetusta imusolmukkeesta. Loppu oli kamala kun etäpesäkkeet aivoissa veivät ensin todellisuudentajun ja muistin ja lopuksi puheen ja liikuntakyyn, mutta hän olisi voinut myös tukehtua kurkussa olevaan etäpesäkkeeseen, jota ei voitu leikata, kun se oli selkärangassa myös. Jos syöpää olisi seurattu se olisi poistettu ajoissa imusolmukkeesta, edessä olisi ollut leikkaukierre aina uusiin imusolmukkeisiin mutta muut olivat eläneet niin yli kymmenenkin vuotta. 

Varmasti tuon kokemukseni takia en saa enää läpi menevää soveltuvuustulosta hoiva-alalle, en luota enää lääkäreihin. En ole nyt viime aikoina tehnyt testiä, mutta aiemmin ainakin kuulosti että lääkäri on seuraavana Jumalan sanasta. Lääkärin pitäisi olla se joka tietää mitä asioita pitäisi valvoa, siksi hänellä on muita korkeampi palkka, vastuu painaa, toisenkin hoitovirheen tiedän jossa kaverini silmätulehdus ehti kunnolla muhia värikalvolla, kun lääkäri oli niin kuormittunut ettei katsonut huolella ajan kanssa. Hoitajan rooli on totella ja toteuttaa mutta jos ohjeissa on virheitä, hoitoketju pettää, järjestelmä suojaa lääkäreitä enemmän kuin hoitajia ja niin se on sinun pää, joka on siitä vadilla, lääkäri sen sijaan voi lähteä rankan työn ääreltä pidennetylle viikonlopulle hoitamaan hänen oikeita intohimojaan, jotka hyvä palkka rahoitaa, hoitajan tilalle voidaan sen sijaan ihan hyvin palkata joku muu, vaikka muukalaislegioonasta. Nykyäänhän kannattaa kohta opettaa vanhukset puhumaan englantia tai lähettää Norjaan tai Saudeihin, joissa vieläpä suomen kieltäkin hoitajakunta puhuu. Tosin eiköhän kohta tule hoitajarobotit ja ne puhuvat aivan kaikkia kieliä, koska Japanissa väestön ikääntyminen on suurinta ja teknologian kehittäminen siellä osataan.

Työllistymiseni on aivan tarpeeksi hankalaa ilman ongelmaiseksi ihmiseksi leimaavaa diagnoosia. Periaatteessahan sen pitäisi olla salaista tietoa, mutta kyllä muutaman tietämäni tapauksen kohdalla kuulin heidän diagnoosit muilta, ei heiltä itseltään, esimerkiksi että vaimon bipolääri olisi johtanut erään tuttavapariskunnan eroon ja alan vaihtoon, itse hän koki syyksi lapsen diabeteksen. Touretteani ei voi peittää ja pukeutuminen saattaa olla mitä sattuu koska kaikki on kierrätettyä enkä ole huomannut aina jotain reikää tai haljennutta saumaa, mutta muuten olen aika huomaamaton ja mitäänsanomaton ja haluan kyllä jatkossakin sulautua kasvottomana muuhun massaan.

Tarina ei onneksi tarvitse kasvoja ollakseen totta.